 | |
| " Jokainen joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään, tietää, että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima." -Tommy Tabermann- |
Kaikille lienee sanomattakin selvää, että pidän paljon lapsista. En siis vain omista lapsistani, vaan yleisesti lapset ovat mielestäni kiehtovia tyyppejä. Aitoja, rentoja omia itsejään. Silti tuntuu aina vaan ihanalta rakastua juuri omaan lapseen yhä uudelleen ja uudelleen.
Herra J. kertoi eräänä aamuna menneensä herättämään Mustikkasormea. Avanneensa lastenhuoneen oven ja pimennysverhot ja mennyt tapansa mukaan avaamaan muidenkin makuuhuoneiden verhot. Kun hän oli tullut uudelleen Mustikkasormen huoneeseen, oli sängystä kuulunut harmistunut pikkupojan ääni: Shh isi, sinä herätit unihiiren (Mustikkasormen unilelu)!
Vauvavuosi meni jonkinlaisessa unenpöppöröisessä onnenhuumassa, vaikka joitakin vaikeuksia meillä myös oli. Oli imetysongelmia, yövalvomista, uuteen elämään totuttelua ja yleistä hölmistymistä: johonkin se entinen minä vaan katosi ja esiin kuoriutui "Äiti". Oli selvitettävä monta käytännön asiaa, kuten miten pysyä järjissään useiden yöheräämisten jälkeen tai miten tehdä kaikki se, mitä ennenkin, ja sitten vielä olla Äiti.
Sitten tuli toinen lapsi ja tuplamurheet. Kaikki se valvominen, läpi kastellut yövaipat, vatsanpurut, imetyksestä jumiutuneet niskat, syysflunssat ja uhmakohtaukset alkoi jälleen alusta.
Tämän kaiken hyvin vielä muistaen olenkin jättänyt haikailut edellisestä elämästä sikseen ja nöyrästi alkanut nauttia "niistä arjen pienistä iloista", joita lapsiperheen elämästä löytää paljon. Pojan osuvista lausahduksista huvittavalla hetkellä, tytön onnistuneista ruokahetkistä, hymyilevistä katsahduksista, kun lempikappale alkaa soida tai pitkistä tärisevistä pikkupojan halausrutistuksista ennen nukkumaanmenoa.
Lopulta ihan mukava pesti tämä äitinä oleminen :)
***Äitimarja***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)